Ketun matka

Blogin tauolle on aika pätevä syy. Luvassa on niin pitkä teksti, että olen ollut pitkään sitä mieltä etten sitä edes jaksaisi kirjoittaa. Oikeastaan aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo kauan sitten, mutta laiskuuttani olen jättänyt sen aina kesken. Tänään tajusin, että muistot kyseiseltä ajalta alkavat pikku hiljaa hälvetä. Siksi päätin, että nyt on aika tarttua näppäimistöön ja viedä teksti loppuun.

Kaikki alkoi kahdestoista päivä tammikuuta. Illalla pakkasin koirat autoon ja starttasin kohti Kaipolaa. Tarkoituksena oli viedä Retu sinne kaksoisastutusta varten. Retu on ollut kasvattajallaan hoidossa lukuisia kertoja ja matka oli aikalailla ihan rutiinia. Sakke lähti myös autoon seuraa pitämään. Ilta oli hämärä ja lunta oli reippaasti. Pakkaset olivat vasta alkaneet kiristyä. Laskin Retun Kaipolan portista sisään ja siellä olikin koiria heti vastassa, jotka ottivat Retun iloisesti vastaan. Tältä ajalta muistot ovat jääneet päähän pyörimään jokaista yksityiskohtaa myöten. Muistan, että Maija oli myös paikalla ja Uuno-pennusta otettiin kovasti valokuvia. Retu leikki innoissaan tyttöystävänsä kanssa pihamaalla, vaikka päivät eivät olleet odotettavasti vielä kohdallaan.

Retu jäi Jämsään. Saken kanssa huristelimme kotia kohden. Muutama päivä kului siivillä, lähinnä töissä. Meni maanantai ja tiistai.. sekä pian tuli keskiviikko. Se oli tilipäivä. Sai maksaa vihdoin laskut pois pyörimästä. Torstaina minulla oli aamuvuoro, menin töihin niin ajoissa, että pystyin syömään kunnon aamupalan siellä rauhassa. Muutamien tuntien päästä olikin ruokatauko. Ruokatauko, joka muutti koko päivän fiiliksen pysyvästi.

Otin ruuan ja puhelimen esille ja aloin tapani mukaan selailemaan Facebookin viestejä läpi. Viestejä oli tällä kertaa yksi. Se oli Annelilta. "Oletko töissä? Ikäviä uutisia ja haluaisin soittaa...." Siinä vaiheessa vain tuijotin viestiä ja en oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua. Alitajunta kävi mahdollisuuksia läpi tietäen, että uutinen todennäköisesti liittyisi Retuun tavalla tai toisella. Vastasin olevani tänään töissä, mutta minun oli aivan pakko kysyä, onhan Retulla kaikki kunnossa. "No ei", oli vastaus.

Seurasi yksi elämäni pisimmistä työpäivistä. Tunteja todellisuudessa oli jäljelä vain muutama, mutta ne tuntuivat paljon pidemmiltä. Oikeastaan päässä pyöri vain ajatus, "Retu on varmaan satuttanut itsensä/kuollut, juossut auton alle tai vastaavaa". Meillä oli töissä menossa inventaariot, arvatenkin en meinannut saada missään tuotteessa laskujani kohdilleen. Helpotuksekseni kello näyttikin sen verran, että pääsin lähtemään. Olin avolleni laittanut aikaisemmin viestin, että Retulle on varmaan jotain kamalaa tapahtunut ja heti päästessäni parkkipaikalle avo soittikin. Tuo soitto oikeastaan enemmän ärsytti siinä vaiheessa, koska olin juuri yrittänyt soitella kasvattajalle ja nyt tuo puhelu sen yrityksen keskeytti.

Sain puhelun avon kanssa katkaistua ja pääsin viimein soittelemaan Jämsän suuntaan. "No hei Emmi", jo noiden sanojen äänensävystä kuulin, että asiat eivät olleet kunnossa, "Retu on kadonnut". Tässä vaiheessa olin sekä iloinen, että en-iloinen. Viimeiset tunnit olin uskonut siihen, että Retua ei enää ole, nyt toivoa siihen oli. Anneli taas oli sitä mieltä, että tämä oli yhtä kamalaa kuin se, että Retu olisi kuollut. Kasvattaja selitti koko tilanteen rauhallisesti alusta loppuun jokaista yksityiskohtaa myöden, itse en varmasti olisi siihen edes pystynyt. Loppupuhelu meni sitten märsätessä, puolin jos toisinkin. Retun kasvattaja sanoi olevansa todella pahoillaan ja voin vain yrittää ymmärtää, kuinka pahalta voi tuntua kadottaa koira - jonkun toisen koira. Se fiilis oli varmasti sata kertaa pahempi kuin itselläni. Loppujen lopuksi emme pystyneet sanomaan sanaakaan, jotenkin saatiin puhelu päätökseen ja istuin autoon. Laitoin avolle heti viestiä tapahtuneesta.

Mitä sitten oikeastaan tapahtui? Tässä vaiheessa haluan korostaa sitä, että Retua VOI ulkoiluttaa ilman hihnaa vapaana metsässä. Me tehdään sitä lähes joka päivä täällä Kuopiossakin, joten en nää ongelmaa siinä, miksi Retu ei voisi tehdä sitä muiden kanssa. Ja tästäkin eteenpäin Retu saa vapaana juosta pitkin metsiä, minun tai jonkun muun kanssa. Retu on ehkä vähän hölmö, mutta niin tyhmä se ei ole, että karkaisi omin päin ilman syytä. Ei edes hajun perässä. Eikä tässäkään tapauksessa kyse ollut missään nimessä siitä. Retun kasvattaja on laumaansa (kera Retun) juoksuttanut useasti aikaisemminkin tyttärensä mökin lähimetsissä. Myös tälläkin kertaa oletin, että Retu pääsee niin ulkoilemaan. Sattui kuitenkin tapahtumaketju, jota kukaan ei koskaan olisi pystynyt ennustamaan. Minusta hyvä esimerkki siitä, että nämä meidän rakkaat corgimmekin ovat loppupeleissä eläimiä siinä missä muutkin eläimet, eikä niiden tekemisiä voi täysin ennustaa.

Annelilla oli silloin kotona narttu juoksuissa ja tärpeissä, joka voi olla syynä asiaan, että erästä nuorta urosta aloi suututtamaan tämä vieraileva Kuopion Blondi. Koirat pääsivät metsässä autosta normaalin tapaan ulos, mutta tämä nuori uros päättikin, että Retu on jotain muuta kuin kiva kaveri ja tarttui leuoillaan Retua etujalasta kiinni. Retu kiljui kuin syötävä ja muut innokkaat ulkoilijat tietenkin lietsoivat ympärillä haukkumalla. Anneli kävi heti nappaamassa tämän uhittelevan nuorukaisen Retusta irti ja vei takaisin autoon. Retun kasvattaja on tuollaisesta käytöksestä hyvin tarkka ja hyvä niin.

Kun uhitteleva poju oli saatu autoon, muuta laumaa huudeltiin takaisin kokoon. Kaikkihan takaisin juoksivatkin - kaikki paitsi Retu. Ei pystytä tarkalleen sanomaan, mihin Retu on tilanteen jälkeen juossut. Ilmeisesti se säikähti ja juoksi yhteen suutaan ja lujaa. Annelihan tietenkin haravoi heti aluetta, loppujen lopuksi lähti T-risteyksestä autolla toiseen suuntaan, jossa Retua ei näkynyt sielläkään. Alue on kesämökki aluetta, ja kesämökeissähän ei ketään tammikuussa asusta. Metsä on niin tiheää ryteikköä, että edes isompi koira ei siellä pystyisi kulkemaan.

 

Niin katosi Retu lumiseen erämaahan Edesniemellä. Hain avon töistä, kumpikaan ei puhunut juuri mitään koko iltana. Katsoimme telvisiota, mutta kumpikaan ei oikeastaan seurannut sitä. Silmät katsoivat, pääkoppa oli jossain muualla. Kaikki muu alkoi tuntua niin kamalan merkityksettömältä. Retun junnuvaliotitteli ruusukkeet roikkuivat olohuoneen virtiinikaapin päällä - kangasmyttyjä vain, tuumasin.

Aamulla soitin töihin, että koirani on kadonnut eikä minusta ole töihin tulijaksi. Onneks pomo ymmärsi niinkuin avoni pomokin. Olimme Annelin kanssa viestitelleet vielä illalla ja ehdotin etsijäkoiraa. Anneli soittikin perjantaina aamulla, että etsijäkoira saapuisi lauantaina Edesniemelle. Hän toivoi, että tulisimme avon kanssa paikalle Saken kanssa. Lisäksi saimme tehtäväksi viedä Retun nukkuma-alustan, häkin, leluja, vaatteitani yms. Perjantaina, kun töihin ei tarvinnut mennä ajelimme avon vanhemmille Lievestuoreelle odottelemaan huomista etsintää. Tämän talven pahimmat pakkaset saapuivat, ne olivat lähellä jopa miinus 30 astetta öisin. Lähipiirille katoamisesta ilmoitettiin, Anneli sekä Maija ja Minna olivat katoamisesta lähtien jakaneet paperisia katoamisilmoituksia lähialueelle. Jotkut päivittelivät, miksi en tehnyt Facebook-ilmoitusta heti, palaan tähän myöhemmin. Sille on varsin hyvä syy, jota moni ei tule edes ajatelleeksi.

Lantaina pakkasimme auton ja huristelimme avokin kanssa kohti Retun katoamispaikkaa, Edesniemeä. Muuramen jälkeen sitä aloi katsella ympärilleen läheisiä peltoja ja jokia - ihan kuin toivoen, että Retu olisi matkannut kohti Kuopiota ja sattuisi vaeltamaan ohitsemme. Kun saavuimme paikkaan, jossa Edesniemelle käännytään aloin ymmärtää, miksi Retun kasvattaja oli niin epätoivoinen mahdollisten näköhavaintojen suhteen. Alue oli todellinen puiden erämaa. Siellä täällä oli muutamia mökkejä, jotka kaikki näyttivät olevan tyhjillään. Moni otti minuun yhteyttä ja kyseli Retun tarkempaa katoamispaikkaa, jotta olisi voinut lähteä etsimään. Tuo olisi ollut kuitenkin täysin turhaa, koska alue on laaja eikä kukaan oikein tiennyt, mistä Retua olisi pitänyt lähteä etsimään. Tulimme autolla paikkaan, jossa oli kaksi mökkiä sekä ranta. Etsijäkoirakko saapui paikallemme pian jälkeemme, etsijä oli labradori. Mukanamme oli panta ja peti, jota koira sai haistella. Anneli vei meidät paikkaan, jossa kaikki tapahtui. Paikalle oli viety koirankoppa sekä ruokaa, jotka olivat olleet siellä katoamisesta lähtien.

Etsijäkoira haisteli maata ja oli saavinaan jonkin hajun. Se kuljetti meitä mökin pihalta pois kohti T-risteystä. Risteyksessä se pysähtyi ja kadotti hajun. Sitten se käveli takaisin mökin pihaan ja lähti etenemään kohti mökin takana olevaa metsikköä. Puiden takana oli toinen mökki, jonne kävelimme nopeasti etenevän etsijän perässä. Sitten se kadotti hajun uudelleen. Tässä vaiheessa Anneli sanoi, että oli tuota reittiä kulkenut omien koiriensa kanssa aikaisemmin. Liekö koira seurannut väärän corgin hajuja. Etsijäkoiran ohjaaja oli sitä mieltä, että hänen koiransa käyttäytyi niin, koska Retu on lähistöllä piilossa peloissaan ja hänen koiransa antaisi näin Retulle tilaa. Tätä selitystä epäilen edelleen. Näytti vain sieltä, että koira ei saanut mitään hajua ja pelasi vain aikaa seuratessaan satunnaista hajujälkeä lumessa. Ennen etsijäkoiran postumista paikalta, ohjaaja antoi meille jatko-ohjeita. Meidän tulisi täyttää sukkahousut tonnikalalla ja vetää niitä perässä muutamasta paikkaa kohti mökin pihaa. Pihalla kotaan tulisi laittaa tulet ja grillata makkaraa.

Ilta hämärsi ja tuli lähes pimeää. Saken kanssa lenkkeiltiin alueella ja levitettiin "tuttua hajua". Lisäksi Sakke laitettiin haukkumaan, mutta eipä tuon möreä-äänisen otuksen ääni kauas kanna. Avo jäi kotaan Saken kanssa, kun me Annelin kanssa vetelimme tonnikalalla jälkeä lähistölle. Oli niin pimeää, että meillä oli taskulamput, pakkanen kiristyi niin että sormia pisteli. Pystytin kotaan meidän näyttelyhäkin, johon Anneli pisti sisälle lämmitettyä ruokaa. Myöhään illalla kasvattaja lähti ulkoiluttamaan omia koiriaan. Jäimme avon kanssa kotaan hetkeksi istumaan ja odottelimme tulen sammumista. Sakke tärisi kylmästä. Siinä vaiheessa päähäni alkoi hivuttautua ajatus, että Retu on todennäköisesti menehtynyt. Ei tuossa säässä koira selviäisi hengissä. Haikein mielin lähdimme autolle ja ajoimme alueelta pois. Päivä oli tulokseton. Tässä vaiheessa ajattelin, että on fiksuinta ilmoittaa asiasta kaikille. Ilmoitin lähimmille ihmisille, aamulla julkaisin asiasta Facebookiin.

Moni otti asian raskaasti, olen oikeastaan aika yllättynyt paljon yhteydenottoja tuli. Moni kertoi samanlaisista kokemuksista. Viestejä tuli yksityisesti ihan kaverilistan ulkopuoleltakin. Niitä tuli satoja. Anneli soitti joka aamu ja ilta. Valitettavasti muutosta ei ollut ja olin täysin valmistautunut siihen, että Retu ei takaisin tule. Kasvattajan päivät menivät kokonaan tämän asian hoidossa. Ilmoitettiin metsästäjille, löytöeläinkoteihin yms. Metsästäjät olivat tehneet ilvesjahtia samoihin aikoihin ja kertoivat ettei alueella oltu koiraa nähty. Katoamislappusten jakamista jatkettiin alueen ulkopuolelle. Facebookin katoamisilmoitusta jaettiin vuorokaudessa yli 2000 kertaa. Kaikki oli siis oikeastaan tehty, ei voitu kuin odottaa. Maanantaina illalla puhelin vihdoin soi.

Retun kasvattaja kertoi, että Juokslahdessa oli tehty kaksi näköhavaintoa vuorokauden sisällä. Pieni toivonkipinä heräsi sisällä. Kasvattaja oli soittanut etsijäkoiran uudelleen, jonka oli tarkoitus tulla tiistaina kartoittamaan Retun reittiä. Paikalle laitettaisiin todennäköisesti myös loukku. Tiistaina olin iltavuorossa ja pyysin Annelia soittamaan heti, jos etsijä jotain havaintoja saisi.

Viikko sitten ruokatauolla ollessani sain kamalia uutisia. Tiistaina menin normaalisti taas tauolle, olin huoneessa normaalista poiketen yksin, kun puhelin soi. Toisesta päästä kuului hengästynyt ääni "se on lähtenyt takaisin Edesniemelle!!!" Olin hetken hiljaa ja kysyin, että osoittiko etsijäkoira siis sinne suuntaan. "Ei, kun ollaan täällä Juokslahden pellolla vielä ja kävellään just takaisin! Retu on Salosen Timon autossa" .....

Siinä vaiheessa en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Sanoin, että olin töissä ja pyysin soittamaan heti, kun Retu olisi Kaipolassa porttien sisäpuolella. Muuten en uskoisi koko asiaa. Terolle laitoin heti tekstiviestiä, mutta pyysin, ettei hehkuttaisi asiaa ennenkuin Retu on Anneilla. Pessimisti, kun olen. Olisihan se voinut olla niin, että kyseessä onkin väärä koira. Puhelin soi pian uudelleen ja Anneli pystyi nyt selittämään asian kunnolla alusta loppuun.

Edesniemellä katoamispaikan lähellä on mökki, jossa asustaa ilmeisesti pariskunta. Paikka on lähes autio, mutta nämä ihmiset sattuivat olemaan tänään kotosalla. Muistelen, että nainen oli nähnyt Päijänteenjäällä ketun ja hakenut sisältä kiikarit. Kiikaroinnin jälkeen hän oli edelleen sitä mieltä, että kyseessä on varmasti kettu. Tästä oli kulunut pari minuuttia, kun Retu oli kävellyt jäätä pitkin suoraan pihaan. Talon isäntä oli kutsunut Retu sisälle, mutta Retu ei ollut tietenkään heti tullut. Vasta, kun mies korotti ääntään ja "käski" karkulaisen sisälle, oli Retu mennytkin ovesta sisään samantien. Söi ensitöikseen kissan ruuat ja sai lisäksi vielä jotain jääkaapistakin. Tämän jälkeen he soittivat sen alueen löytökoirista vastaavalle, Timo Saloselle. Timo tiesi Retun katoamisesta, koska Anneli piti häneen yhteyttä koko viikon ajan. Tämä paristkunta oli ensimmäinen, jolle Retun katoamisesta ilmoitettiin ihan ovelle. Monelta kokeneemmalta saimme saman ohjeen: Facebookiin ei tehdä ensimmäisenä päivitystä. Sillä saadaan kyllä infottua laajalle alueelle tapahtuneesta, mutta ilmoitus ei välttämättä ikinä tavoita oikeita ihmisiä. Nämä kyseiset henkilöt tuskin edes käyttävät koko naamakirjaa. Tärkeintä on jakaa esimerkiksi lappusia ympäriinsä katoamispaikalle ja infota siellä ihmisiä muutenkin. Tämä tapaus oli hyvä esimerkki.

Retu ontui etujalkaansa. Kainalossa oli puremajälki, joka oli pahentunut Retun nuollessa sitä viikon. Kiloja oli lähtenyt noin 3kg. Retu ei normaalisti paina kuin 13kg, joten tämän kolmen kilon painonlaskun kyljistä huomasi. Lihakset olivat myös surkastuneet. Anneli hoiti Retun jalan ja käytti luonnollisesti aamulla elänlääkärillä. Olosuhteet huomioon ottaen Retu oli aikalailla oma itsensä kaikesta huolimatta. Retuhan on luonteeltaan normaalia corgia kovempi, se ei muista asioita kovinkaan pitkään - niin hyvässä kuin pahassa. Tästä oli kuitenkin etua sille karkumatkallaan. Palasihan se lähes samaan paikkaan, missä huonokokemus ennen karkaamista tapahtui.

Kun Maija vihjasi Facebook-sivuillaan Retun löytymisestä, oma Facebookini kirjaimellisesti räjähti. Viestejä tuli niin paljon, että puhelin loppujen lopuksi sammui akun tyhjennyttyä. Retu haettiin Kaipolasta vasta loppuviikosta. Moni ihmettelikin, miksi en hakenut Retua samantien. Mutta haluan muistuttaa, että kokemus oli yhtä rankka myös kasvattajalle. Ja ajattelin, että tekee kaikille osapuolille henkisesti hyvää, kun Retu saa vielä viihtyä Kaipolassa. 

Retu Kaipolassa löydyttyään

Retu seuraavana päivänä pestynä

Retu ontui melko pitkään etujalkaansa, mutta kun soitin sille fyssariajan niin ontuminen loppuikin. Luottohierojamme Essi kävi kotonamme hieromassa Retun lävitse. Essi oli hieronut Retun hieman ennen katoamista, jolloin jumeja tai muuta ei ollut missään. Nyt jumeja löytyi selästä, sekä kaikista jaloista - paitsi siitä, mitä blondi oli ontunut. Massan saamisessa meni oma aikansa, mutta tänäpäivänä Retu on täysin palautunut matkastaan. Luonteeseen tuo matka ei vaikuttanut mitenkään, yhtä tomppeli se on edelleen. Olisi nyt voinut vähän rauhoittua ja viisastua. ;)

Ainiin, ja miten siinä kaksoisastutuksessa sitten kävi? Noh, koiranettikin sen kertoo. Retu yritti ennen katoamistaan, mutta ei jäänyt nalkkiin. Koska yritystä oli niin isyystestiksihän se sitten meni. Onpahan nyt kokemusta siitäkin. Kaikki kakarat olivat kuitenkin Saken iskän. "Pahus!" T. Retu

Уезжаю в Россию !

Vuoden viimeinen näyttelyreissu starttasi niinkin hulluna ajankohtana kuin perjantaina 27.12. Returiiviö jäi äidilleni hoitoon Keski-Suomeen ja Saken kanssa ajelimme kohti Tamperetta, josta otimme kyytiin Katrin sekä kolme koiraa: kaksi corgia sekä yksi hiileri. Illaksi ajoimme Helsingin satamaan, jossa yhteisbussimme jo odottelikin. Ehkä sitä uskaltaa jo myöntää, että kun viidesti vuodessa tuonne "stadin suunnille" huristelee, niin ehkä siellä osaa jo joten kuten ajaakin. Siis ilman, että muut autot tööttäilee perään.

Luulimme Katrin kanssa olevamme ajoissa perillä, mutta olimmekin viimeiset. Koirat pakattiin pika pikaa bussiin. Bussi ajoi laivaan ja me menimme terminaalin kautta sisään. Matka kohti Tallinnaa alkoi siis jälleen. Olen huomannut tässä vuoden mittaan, kuinka tuo laivassa oleminen on muuttanut merkitystään. Se ei ole minulle enää mikään "risteily" vaan kulkupeli Viroon. Eli oikeastaan vain puuduttava parin tunnin odottelu, jossa ehtii jotain ehkä syödä ennen ajomatkaa.

Sakke osaa rentoutua bussissa

Saavuimme Tallinnaan vähän ennen keskiyöllä ja matka jatkui kohti Tarttoa. Siitä ajoimmekin suoraan rajalle. Matkan suunta oli siis Pihkova, Venäjä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menin maahan, jossa rajalla piti pysähtyä ja tarkastuttaa viisumit. Se olikin aika mielenkiintoinen kokemus. Mitä nyt unenpöpperössä ollessani muistan niin rajan ylitys sujui kutakuinkin seuraavasti. Ensin ohitimme jonkinlaisen Viron "tullin". Bussiin tuli naishenkilö, joka tarkasti kaikki passit. Hän ilmeisesti vähän kauhistui, kun tajusi bussin olevan täynnä "pelottavia" koiria. Sitten ajelimme muutama sata metriä eteenpäin ja pysähdyimme toiseen "tullin" tapaiseen, mutta kaikki tapahtui tästä eteenpäin venäjäksi. Meidät pyydettiin postumaan bussista, laukut piti ottaa mukaan. Bussia tarkastettiin samalla, kun menimme rakennukseen jonottamaan ja luukulla oleva henkilö tarkasti kaikkien passit ja viisumit. Ne tarkastettiin kirjaimellisen tarkasti - koirien passit oli kerätty myös tarkastettavaksi.

Tämän jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa. Moni sanoi, että tarkastus sujui tällä kertaa todella nopeasti ja usein rajalla kestää paljon pidempään. Ajoimme muutaman tunnin ja saavuimme Pihkovaan aamun sarastaessa. Olin kyllä varautunut, että näyttelypaikka on todella olematon ja ahdas. Mutta totuus valkeni vasta paikan päällä. Joku bussissa kuvaili aluetta "slummialueeksi", paikka oli roskainen, pölyinen ja rappeutunut. Astuttuamme näyttelypaikan narisevasta ovesta sisälle, edessä oli ensin pölyinen aula, josta johti kapeat rappuset yläkertaan. Yläkerrassa oli pieni liikuntasali. Tähän saliin oli rakennettu kaksi kehää, joissa molemmissa arvosteli tuomari. Paikka oli todella ahdas ja kehään ei meinannut päästä.

Näyttelypaikan sisäänkäynti

Näistä rappusista mentiin saliin kohti kehiä

Näyttelyyn oli ilmoitettu kuusi pembrokea. Katrin pentu sekä Ronja valioihin. Sakke oli myös valioissa. Loput olivat paikallisia: junioriuros, nuorten luokan uros sekä juniorinarttu. Saimme olla koko ajan skarppina, milloin vuoromme koitti. Jonkun verran sain venäjästä selkoa ja seurasin miten rodut kehässä vaihtuivat. Sitten huikkasin Katrille, kun oli aika valmistautua. Elsa-pentu oli arvosteluvuorossa ensimmäisenä ja saikin KPn ollen ROP-pentu. Juniori uros sai erinomaisen (venäjällä ei jaeta SAta), nuorten luokan uros sai ilmeisesti erittäin hyvän. Sakke sai erinomaisen. En tiedä, mitä junnunarttu loppujenlopuksi sai, koska sitä ei kehässä enää näkynyt, joten oletettavasti sille tuli EH. Ronja sai ERIn.

Yhtäkkiä kehään huudettiin Sakke, Ronja sekä tuo junioriuros. Venäjällä näyttelysäännöt ovat erilaiset ja siellä ei valita VSP-koiraa ollenkaan. Rotunsa parhaan valinnassa voi parhaimmillaan olla neljä koiraa: paras juniori, paras uros, paras narttu sekä paras veteraani. Tällä kertaa kehässä olivat kolme ensimmäistä, joten tästä päättelin, että Sakke ja Ronja olivat saaneet molemmat sertifikaatin ja valioituneet Venäjälle! Tuomari osoitti juniorin ROPksi, mutta eipä tuo paljoa haitannut, koska juniori ei voi Venäjällä tosiaan vastaanottaa isoa sertiä. Tänään saatiin siis kaksi uutta Venäjän valiota Suomeen, jippii! Mukanamme ollut hiileri oli tällä kertaa PN2. Ryhmissä tuo pemu-uros ei sijoittunut. Kuvailin päivän päätteeksi hieman näyttelypaikan ympäristöä.

Bussimme odotti ulkopuolella

Bussimme hetkeä ennen kotimatkaa

Paluumatkalle lähdimme BIS-kehän jälkeen ja saavuimme Tallinnaan keskiyöllä. Ensimmäiset yöunet muualla kuin bussin penkillä! Aamulaivalla jatkoille kohti Suomea. Koska koukkasin Tampereen kautta viemässä Katrin ja koirat ajattelin, että samalla voisin pyörähtää Raikussa katsomassa Saken viimeisintä morsianta, Jadea. Sakke oli mielissään, kun näki tuttuja ja jaksoi leikkiä vaikka olikin reissusta todella väsyksissä. Jade oli sillä hetkellä tiineyden puolivälissä ja maha näkyi selvästi. Jaden meno oli kovin rauhallista ja lopussa Jade hakeutuikin rauhalliseen paikkaan nukkumaan, Saken jatkaessa leikkimistä sukulaisensa Sohvin kanssa.

Retun ja Jännän pennut syntyivät 16.12. Tuloksena oli luomusti syntyneet 3 urosta ja 1 narttu. Onnea Jennille ensimmäisestä pembroke-pentueesta!