torstai 17. heinäkuuta 2014

Ketun matka



Blogin tauolle on aika pätevä syy. Luvassa on niin pitkä teksti, että olen ollut pitkään sitä mieltä etten sitä edes jaksaisi kirjoittaa. Oikeastaan aloitin tämän tekstin kirjoittamisen jo kauan sitten, mutta laiskuuttani olen jättänyt sen aina kesken. Tänään tajusin, että muistot kyseiseltä ajalta alkavat pikku hiljaa hälvetä. Siksi päätin, että nyt on aika tarttua näppäimistöön ja viedä teksti loppuun.

Kaikki alkoi kahdestoista päivä tammikuuta. Illalla pakkasin koirat autoon ja starttasin kohti Kaipolaa. Tarkoituksena oli viedä Retu sinne kaksoisastutusta varten. Retu on ollut kasvattajallaan hoidossa lukuisia kertoja ja matka oli aikalailla ihan rutiinia. Sakke lähti myös autoon seuraa pitämään. Ilta oli hämärä ja lunta oli reippaasti. Pakkaset olivat vasta alkaneet kiristyä. Laskin Retun Kaipolan portista sisään ja siellä olikin koiria heti vastassa, jotka ottivat Retun iloisesti vastaan. Tältä ajalta muistot ovat jääneet päähän pyörimään jokaista yksityiskohtaa myöten. Muistan, että Maija oli myös paikalla ja Uuno-pennusta otettiin kovasti valokuvia. Retu leikki innoissaan tyttöystävänsä kanssa pihamaalla, vaikka päivät eivät olleet odotettavasti vielä kohdallaan.

Retu jäi Jämsään. Saken kanssa huristelimme kotia kohden. Muutama päivä kului siivillä, lähinnä töissä. Meni maanantai ja tiistai.. sekä pian tuli keskiviikko. Se oli tilipäivä. Sai maksaa vihdoin laskut pois pyörimästä. Torstaina minulla oli aamuvuoro, menin töihin niin ajoissa, että pystyin syömään kunnon aamupalan siellä rauhassa. Muutamien tuntien päästä olikin ruokatauko. Ruokatauko, joka muutti koko päivän fiiliksen pysyvästi.


Otin ruuan ja puhelimen esille ja aloin tapani mukaan selailemaan Facebookin viestejä läpi. Viestejä oli tällä kertaa yksi. Se oli Annelilta. "Oletko töissä? Ikäviä uutisia ja haluaisin soittaa...." Siinä vaiheessa vain tuijotin viestiä ja en oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua. Alitajunta kävi mahdollisuuksia läpi tietäen, että uutinen todennäköisesti liittyisi Retuun tavalla tai toisella. Vastasin olevani tänään töissä, mutta minun oli aivan pakko kysyä, onhan Retulla kaikki kunnossa. "No ei", oli vastaus.

Seurasi yksi elämäni pisimmistä työpäivistä. Tunteja todellisuudessa oli jäljelä vain muutama, mutta ne tuntuivat paljon pidemmiltä. Oikeastaan päässä pyöri vain ajatus, "Retu on varmaan satuttanut itsensä/kuollut, juossut auton alle tai vastaavaa". Meillä oli töissä menossa inventaariot, arvatenkin en meinannut saada missään tuotteessa laskujani kohdilleen. Helpotuksekseni kello näyttikin sen verran, että pääsin lähtemään. Olin avolleni laittanut aikaisemmin viestin, että Retulle on varmaan jotain kamalaa tapahtunut ja heti päästessäni parkkipaikalle avo soittikin. Tuo soitto oikeastaan enemmän ärsytti siinä vaiheessa, koska olin juuri yrittänyt soitella kasvattajalle ja nyt tuo puhelu sen yrityksen keskeytti.

Sain puhelun avon kanssa katkaistua ja pääsin viimein soittelemaan Jämsän suuntaan. "No hei Emmi", jo noiden sanojen äänensävystä kuulin, että asiat eivät olleet kunnossa, "Retu on kadonnut". Tässä vaiheessa olin sekä iloinen, että en-iloinen. Viimeiset tunnit olin uskonut siihen, että Retua ei enää ole, nyt toivoa siihen oli. Anneli taas oli sitä mieltä, että tämä oli yhtä kamalaa kuin se, että Retu olisi kuollut. Kasvattaja selitti koko tilanteen rauhallisesti alusta loppuun jokaista yksityiskohtaa myöden, itse en varmasti olisi siihen edes pystynyt. Loppupuhelu meni sitten märsätessä, puolin jos toisinkin. Retun kasvattaja sanoi olevansa todella pahoillaan ja voin vain yrittää ymmärtää, kuinka pahalta voi tuntua kadottaa koira - jonkun toisen koira. Se fiilis oli varmasti sata kertaa pahempi kuin itselläni. Loppujen lopuksi emme pystyneet sanomaan sanaakaan, jotenkin saatiin puhelu päätökseen ja istuin autoon. Laitoin avolle heti viestiä tapahtuneesta.


Mitä sitten oikeastaan tapahtui? Tässä vaiheessa haluan korostaa sitä, että Retua VOI ulkoiluttaa ilman hihnaa vapaana metsässä. Me tehdään sitä lähes joka päivä täällä Kuopiossakin, joten en nää ongelmaa siinä, miksi Retu ei voisi tehdä sitä muiden kanssa. Ja tästäkin eteenpäin Retu saa vapaana juosta pitkin metsiä, minun tai jonkun muun kanssa. Retu on ehkä vähän hölmö, mutta niin tyhmä se ei ole, että karkaisi omin päin ilman syytä. Ei edes hajun perässä. Eikä tässäkään tapauksessa kyse ollut missään nimessä siitä. Retun kasvattaja on laumaansa (kera Retun) juoksuttanut useasti aikaisemminkin tyttärensä mökin lähimetsissä. Myös tälläkin kertaa oletin, että Retu pääsee niin ulkoilemaan. Sattui kuitenkin tapahtumaketju, jota kukaan ei koskaan olisi pystynyt ennustamaan. Minusta hyvä esimerkki siitä, että nämä meidän rakkaat corgimmekin ovat loppupeleissä eläimiä siinä missä muutkin eläimet, eikä niiden tekemisiä voi täysin ennustaa.

Annelilla oli silloin kotona narttu juoksuissa ja tärpeissä, joka voi olla syynä asiaan, että erästä nuorta urosta aloi suututtamaan tämä vieraileva Kuopion Blondi. Koirat pääsivät metsässä autosta normaalin tapaan ulos, mutta tämä nuori uros päättikin, että Retu on jotain muuta kuin kiva kaveri ja tarttui leuoillaan Retua etujalasta kiinni. Retu kiljui kuin syötävä ja muut innokkaat ulkoilijat tietenkin lietsoivat ympärillä haukkumalla. Anneli kävi heti nappaamassa tämän uhittelevan nuorukaisen Retusta irti ja vei takaisin autoon. Retun kasvattaja on tuollaisesta käytöksestä hyvin tarkka ja hyvä niin.

Kun uhitteleva poju oli saatu autoon, muuta laumaa huudeltiin takaisin kokoon. Kaikkihan takaisin juoksivatkin - kaikki paitsi Retu. Ei pystytä tarkalleen sanomaan, mihin Retu on tilanteen jälkeen juossut. Ilmeisesti se säikähti ja juoksi yhteen suutaan ja lujaa. Annelihan tietenkin haravoi heti aluetta, loppujen lopuksi lähti T-risteyksestä autolla toiseen suuntaan, jossa Retua ei näkynyt sielläkään. Alue on kesämökki aluetta, ja kesämökeissähän ei ketään tammikuussa asusta. Metsä on niin tiheää ryteikköä, että edes isompi koira ei siellä pystyisi kulkemaan.

 

Niin katosi Retu lumiseen erämaahan Edesniemellä. Hain avon töistä, kumpikaan ei puhunut juuri mitään koko iltana. Katsoimme telvisiota, mutta kumpikaan ei oikeastaan seurannut sitä. Silmät katsoivat, pääkoppa oli jossain muualla. Kaikki muu alkoi tuntua niin kamalan merkityksettömältä. Retun junnuvaliotitteli ruusukkeet roikkuivat olohuoneen virtiinikaapin päällä - kangasmyttyjä vain, tuumasin.

Aamulla soitin töihin, että koirani on kadonnut eikä minusta ole töihin tulijaksi. Onneks pomo ymmärsi niinkuin avoni pomokin. Olimme Annelin kanssa viestitelleet vielä illalla ja ehdotin etsijäkoiraa. Anneli soittikin perjantaina aamulla, että etsijäkoira saapuisi lauantaina Edesniemelle. Hän toivoi, että tulisimme avon kanssa paikalle Saken kanssa. Lisäksi saimme tehtäväksi viedä Retun nukkuma-alustan, häkin, leluja, vaatteitani yms. Perjantaina, kun töihin ei tarvinnut mennä ajelimme avon vanhemmille Lievestuoreelle odottelemaan huomista etsintää. Tämän talven pahimmat pakkaset saapuivat, ne olivat lähellä jopa miinus 30 astetta öisin. Lähipiirille katoamisesta ilmoitettiin, Anneli sekä Maija ja Minna olivat katoamisesta lähtien jakaneet paperisia katoamisilmoituksia lähialueelle. Jotkut päivittelivät, miksi en tehnyt Facebook-ilmoitusta heti, palaan tähän myöhemmin. Sille on varsin hyvä syy, jota moni ei tule edes ajatelleeksi.

Lantaina pakkasimme auton ja huristelimme avokin kanssa kohti Retun katoamispaikkaa, Edesniemeä. Muuramen jälkeen sitä aloi katsella ympärilleen läheisiä peltoja ja jokia - ihan kuin toivoen, että Retu olisi matkannut kohti Kuopiota ja sattuisi vaeltamaan ohitsemme. Kun saavuimme paikkaan, jossa Edesniemelle käännytään aloin ymmärtää, miksi Retun kasvattaja oli niin epätoivoinen mahdollisten näköhavaintojen suhteen. Alue oli todellinen puiden erämaa. Siellä täällä oli muutamia mökkejä, jotka kaikki näyttivät olevan tyhjillään. Moni otti minuun yhteyttä ja kyseli Retun tarkempaa katoamispaikkaa, jotta olisi voinut lähteä etsimään. Tuo olisi ollut kuitenkin täysin turhaa, koska alue on laaja eikä kukaan oikein tiennyt, mistä Retua olisi pitänyt lähteä etsimään. Tulimme autolla paikkaan, jossa oli kaksi mökkiä sekä ranta. Etsijäkoirakko saapui paikallemme pian jälkeemme, etsijä oli labradori. Mukanamme oli panta ja peti, jota koira sai haistella. Anneli vei meidät paikkaan, jossa kaikki tapahtui. Paikalle oli viety koirankoppa sekä ruokaa, jotka olivat olleet siellä katoamisesta lähtien.


Etsijäkoira haisteli maata ja oli saavinaan jonkin hajun. Se kuljetti meitä mökin pihalta pois kohti T-risteystä. Risteyksessä se pysähtyi ja kadotti hajun. Sitten se käveli takaisin mökin pihaan ja lähti etenemään kohti mökin takana olevaa metsikköä. Puiden takana oli toinen mökki, jonne kävelimme nopeasti etenevän etsijän perässä. Sitten se kadotti hajun uudelleen. Tässä vaiheessa Anneli sanoi, että oli tuota reittiä kulkenut omien koiriensa kanssa aikaisemmin. Liekö koira seurannut väärän corgin hajuja. Etsijäkoiran ohjaaja oli sitä mieltä, että hänen koiransa käyttäytyi niin, koska Retu on lähistöllä piilossa peloissaan ja hänen koiransa antaisi näin Retulle tilaa. Tätä selitystä epäilen edelleen. Näytti vain sieltä, että koira ei saanut mitään hajua ja pelasi vain aikaa seuratessaan satunnaista hajujälkeä lumessa. Ennen etsijäkoiran postumista paikalta, ohjaaja antoi meille jatko-ohjeita. Meidän tulisi täyttää sukkahousut tonnikalalla ja vetää niitä perässä muutamasta paikkaa kohti mökin pihaa. Pihalla kotaan tulisi laittaa tulet ja grillata makkaraa.

Ilta hämärsi ja tuli lähes pimeää. Saken kanssa lenkkeiltiin alueella ja levitettiin "tuttua hajua". Lisäksi Sakke laitettiin haukkumaan, mutta eipä tuon möreä-äänisen otuksen ääni kauas kanna. Avo jäi kotaan Saken kanssa, kun me Annelin kanssa vetelimme tonnikalalla jälkeä lähistölle. Oli niin pimeää, että meillä oli taskulamput, pakkanen kiristyi niin että sormia pisteli. Pystytin kotaan meidän näyttelyhäkin, johon Anneli pisti sisälle lämmitettyä ruokaa. Myöhään illalla kasvattaja lähti ulkoiluttamaan omia koiriaan. Jäimme avon kanssa kotaan hetkeksi istumaan ja odottelimme tulen sammumista. Sakke tärisi kylmästä. Siinä vaiheessa päähäni alkoi hivuttautua ajatus, että Retu on todennäköisesti menehtynyt. Ei tuossa säässä koira selviäisi hengissä. Haikein mielin lähdimme autolle ja ajoimme alueelta pois. Päivä oli tulokseton. Tässä vaiheessa ajattelin, että on fiksuinta ilmoittaa asiasta kaikille. Ilmoitin lähimmille ihmisille, aamulla julkaisin asiasta Facebookiin.

Moni otti asian raskaasti, olen oikeastaan aika yllättynyt paljon yhteydenottoja tuli. Moni kertoi samanlaisista kokemuksista. Viestejä tuli yksityisesti ihan kaverilistan ulkopuoleltakin. Niitä tuli satoja. Anneli soitti joka aamu ja ilta. Valitettavasti muutosta ei ollut ja olin täysin valmistautunut siihen, että Retu ei takaisin tule. Kasvattajan päivät menivät kokonaan tämän asian hoidossa. Ilmoitettiin metsästäjille, löytöeläinkoteihin yms. Metsästäjät olivat tehneet ilvesjahtia samoihin aikoihin ja kertoivat ettei alueella oltu koiraa nähty. Katoamislappusten jakamista jatkettiin alueen ulkopuolelle. Facebookin katoamisilmoitusta jaettiin vuorokaudessa yli 2000 kertaa. Kaikki oli siis oikeastaan tehty, ei voitu kuin odottaa. Maanantaina illalla puhelin vihdoin soi.

Retun kasvattaja kertoi, että Juokslahdessa oli tehty kaksi näköhavaintoa vuorokauden sisällä. Pieni toivonkipinä heräsi sisällä. Kasvattaja oli soittanut etsijäkoiran uudelleen, jonka oli tarkoitus tulla tiistaina kartoittamaan Retun reittiä. Paikalle laitettaisiin todennäköisesti myös loukku. Tiistaina olin iltavuorossa ja pyysin Annelia soittamaan heti, jos etsijä jotain havaintoja saisi.

Viikko sitten ruokatauolla ollessani sain kamalia uutisia. Tiistaina menin normaalisti taas tauolle, olin huoneessa normaalista poiketen yksin, kun puhelin soi. Toisesta päästä kuului hengästynyt ääni "se on lähtenyt takaisin Edesniemelle!!!" Olin hetken hiljaa ja kysyin, että osoittiko etsijäkoira siis sinne suuntaan. "Ei, kun ollaan täällä Juokslahden pellolla vielä ja kävellään just takaisin! Retu on Salosen Timon autossa" .....

Siinä vaiheessa en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Sanoin, että olin töissä ja pyysin soittamaan heti, kun Retu olisi Kaipolassa porttien sisäpuolella. Muuten en uskoisi koko asiaa. Terolle laitoin heti tekstiviestiä, mutta pyysin, ettei hehkuttaisi asiaa ennenkuin Retu on Anneilla. Pessimisti, kun olen. Olisihan se voinut olla niin, että kyseessä onkin väärä koira. Puhelin soi pian uudelleen ja Anneli pystyi nyt selittämään asian kunnolla alusta loppuun.


Edesniemellä katoamispaikan lähellä on mökki, jossa asustaa ilmeisesti pariskunta. Paikka on lähes autio, mutta nämä ihmiset sattuivat olemaan tänään kotosalla. Muistelen, että nainen oli nähnyt Päijänteenjäällä ketun ja hakenut sisältä kiikarit. Kiikaroinnin jälkeen hän oli edelleen sitä mieltä, että kyseessä on varmasti kettu. Tästä oli kulunut pari minuuttia, kun Retu oli kävellyt jäätä pitkin suoraan pihaan. Talon isäntä oli kutsunut Retu sisälle, mutta Retu ei ollut tietenkään heti tullut. Vasta, kun mies korotti ääntään ja "käski" karkulaisen sisälle, oli Retu mennytkin ovesta sisään samantien. Söi ensitöikseen kissan ruuat ja sai lisäksi vielä jotain jääkaapistakin. Tämän jälkeen he soittivat sen alueen löytökoirista vastaavalle, Timo Saloselle. Timo tiesi Retun katoamisesta, koska Anneli piti häneen yhteyttä koko viikon ajan. Tämä paristkunta oli ensimmäinen, jolle Retun katoamisesta ilmoitettiin ihan ovelle. Monelta kokeneemmalta saimme saman ohjeen: Facebookiin ei tehdä ensimmäisenä päivitystä. Sillä saadaan kyllä infottua laajalle alueelle tapahtuneesta, mutta ilmoitus ei välttämättä ikinä tavoita oikeita ihmisiä. Nämä kyseiset henkilöt tuskin edes käyttävät koko naamakirjaa. Tärkeintä on jakaa esimerkiksi lappusia ympäriinsä katoamispaikalle ja infota siellä ihmisiä muutenkin. Tämä tapaus oli hyvä esimerkki.

Retu ontui etujalkaansa. Kainalossa oli puremajälki, joka oli pahentunut Retun nuollessa sitä viikon. Kiloja oli lähtenyt noin 3kg. Retu ei normaalisti paina kuin 13kg, joten tämän kolmen kilon painonlaskun kyljistä huomasi. Lihakset olivat myös surkastuneet. Anneli hoiti Retun jalan ja käytti luonnollisesti aamulla elänlääkärillä. Olosuhteet huomioon ottaen Retu oli aikalailla oma itsensä kaikesta huolimatta. Retuhan on luonteeltaan normaalia corgia kovempi, se ei muista asioita kovinkaan pitkään - niin hyvässä kuin pahassa. Tästä oli kuitenkin etua sille karkumatkallaan. Palasihan se lähes samaan paikkaan, missä huonokokemus ennen karkaamista tapahtui.

Kun Maija vihjasi Facebook-sivuillaan Retun löytymisestä, oma Facebookini kirjaimellisesti räjähti. Viestejä tuli niin paljon, että puhelin loppujen lopuksi sammui akun tyhjennyttyä. Retu haettiin Kaipolasta vasta loppuviikosta. Moni ihmettelikin, miksi en hakenut Retua samantien. Mutta haluan muistuttaa, että kokemus oli yhtä rankka myös kasvattajalle. Ja ajattelin, että tekee kaikille osapuolille henkisesti hyvää, kun Retu saa vielä viihtyä Kaipolassa. 

Retu Kaipolassa löydyttyään

Retu seuraavana päivänä pestynä

Retu ontui melko pitkään etujalkaansa, mutta kun soitin sille fyssariajan niin ontuminen loppuikin. Luottohierojamme Essi kävi kotonamme hieromassa Retun lävitse. Essi oli hieronut Retun hieman ennen katoamista, jolloin jumeja tai muuta ei ollut missään. Nyt jumeja löytyi selästä, sekä kaikista jaloista - paitsi siitä, mitä blondi oli ontunut. Massan saamisessa meni oma aikansa, mutta tänäpäivänä Retu on täysin palautunut matkastaan. Luonteeseen tuo matka ei vaikuttanut mitenkään, yhtä tomppeli se on edelleen. Olisi nyt voinut vähän rauhoittua ja viisastua. ;)

Ainiin, ja miten siinä kaksoisastutuksessa sitten kävi? Noh, koiranettikin sen kertoo. Retu yritti ennen katoamistaan, mutta ei jäänyt nalkkiin. Koska yritystä oli niin isyystestiksihän se sitten meni. Onpahan nyt kokemusta siitäkin. Kaikki kakarat olivat kuitenkin Saken iskän. "Pahus!" T. Retu

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Уезжаю в Россию !

Vuoden viimeinen näyttelyreissu starttasi niinkin hulluna ajankohtana kuin perjantaina 27.12. Returiiviö jäi äidilleni hoitoon Keski-Suomeen ja Saken kanssa ajelimme kohti Tamperetta, josta otimme kyytiin Katrin sekä kolme koiraa: kaksi corgia sekä yksi hiileri. Illaksi ajoimme Helsingin satamaan, jossa yhteisbussimme jo odottelikin. Ehkä sitä uskaltaa jo myöntää, että kun viidesti vuodessa tuonne "stadin suunnille" huristelee, niin ehkä siellä osaa jo joten kuten ajaakin. Siis ilman, että muut autot tööttäilee perään.

Luulimme Katrin kanssa olevamme ajoissa perillä, mutta olimmekin viimeiset. Koirat pakattiin pika pikaa bussiin. Bussi ajoi laivaan ja me menimme terminaalin kautta sisään. Matka kohti Tallinnaa alkoi siis jälleen. Olen huomannut tässä vuoden mittaan, kuinka tuo laivassa oleminen on muuttanut merkitystään. Se ei ole minulle enää mikään "risteily" vaan kulkupeli Viroon. Eli oikeastaan vain puuduttava parin tunnin odottelu, jossa ehtii jotain ehkä syödä ennen ajomatkaa.

Sakke osaa rentoutua bussissa

Saavuimme Tallinnaan vähän ennen keskiyöllä ja matka jatkui kohti Tarttoa. Siitä ajoimmekin suoraan rajalle. Matkan suunta oli siis Pihkova, Venäjä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menin maahan, jossa rajalla piti pysähtyä ja tarkastuttaa viisumit. Se olikin aika mielenkiintoinen kokemus. Mitä nyt unenpöpperössä ollessani muistan niin rajan ylitys sujui kutakuinkin seuraavasti. Ensin ohitimme jonkinlaisen Viron "tullin". Bussiin tuli naishenkilö, joka tarkasti kaikki passit. Hän ilmeisesti vähän kauhistui, kun tajusi bussin olevan täynnä "pelottavia" koiria. Sitten ajelimme muutama sata metriä eteenpäin ja pysähdyimme toiseen "tullin" tapaiseen, mutta kaikki tapahtui tästä eteenpäin venäjäksi. Meidät pyydettiin postumaan bussista, laukut piti ottaa mukaan. Bussia tarkastettiin samalla, kun menimme rakennukseen jonottamaan ja luukulla oleva henkilö tarkasti kaikkien passit ja viisumit. Ne tarkastettiin kirjaimellisen tarkasti - koirien passit oli kerätty myös tarkastettavaksi.

Tämän jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa. Moni sanoi, että tarkastus sujui tällä kertaa todella nopeasti ja usein rajalla kestää paljon pidempään. Ajoimme muutaman tunnin ja saavuimme Pihkovaan aamun sarastaessa. Olin kyllä varautunut, että näyttelypaikka on todella olematon ja ahdas. Mutta totuus valkeni vasta paikan päällä. Joku bussissa kuvaili aluetta "slummialueeksi", paikka oli roskainen, pölyinen ja rappeutunut. Astuttuamme näyttelypaikan narisevasta ovesta sisälle, edessä oli ensin pölyinen aula, josta johti kapeat rappuset yläkertaan. Yläkerrassa oli pieni liikuntasali. Tähän saliin oli rakennettu kaksi kehää, joissa molemmissa arvosteli tuomari. Paikka oli todella ahdas ja kehään ei meinannut päästä.

Näyttelypaikan sisäänkäynti

Näistä rappusista mentiin saliin kohti kehiä

Näyttelyyn oli ilmoitettu kuusi pembrokea. Katrin pentu sekä Ronja valioihin. Sakke oli myös valioissa. Loput olivat paikallisia: junioriuros, nuorten luokan uros sekä juniorinarttu. Saimme olla koko ajan skarppina, milloin vuoromme koitti. Jonkun verran sain venäjästä selkoa ja seurasin miten rodut kehässä vaihtuivat. Sitten huikkasin Katrille, kun oli aika valmistautua. Elsa-pentu oli arvosteluvuorossa ensimmäisenä ja saikin KPn ollen ROP-pentu. Juniori uros sai erinomaisen (venäjällä ei jaeta SAta), nuorten luokan uros sai ilmeisesti erittäin hyvän. Sakke sai erinomaisen. En tiedä, mitä junnunarttu loppujenlopuksi sai, koska sitä ei kehässä enää näkynyt, joten oletettavasti sille tuli EH. Ronja sai ERIn.

Yhtäkkiä kehään huudettiin Sakke, Ronja sekä tuo junioriuros. Venäjällä näyttelysäännöt ovat erilaiset ja siellä ei valita VSP-koiraa ollenkaan. Rotunsa parhaan valinnassa voi parhaimmillaan olla neljä koiraa: paras juniori, paras uros, paras narttu sekä paras veteraani. Tällä kertaa kehässä olivat kolme ensimmäistä, joten tästä päättelin, että Sakke ja Ronja olivat saaneet molemmat sertifikaatin ja valioituneet Venäjälle! Tuomari osoitti juniorin ROPksi, mutta eipä tuo paljoa haitannut, koska juniori ei voi Venäjällä tosiaan vastaanottaa isoa sertiä. Tänään saatiin siis kaksi uutta Venäjän valiota Suomeen, jippii! Mukanamme ollut hiileri oli tällä kertaa PN2. Ryhmissä tuo pemu-uros ei sijoittunut. Kuvailin päivän päätteeksi hieman näyttelypaikan ympäristöä.

Bussimme odotti ulkopuolella



Bussimme hetkeä ennen kotimatkaa
Paluumatkalle lähdimme BIS-kehän jälkeen ja saavuimme Tallinnaan keskiyöllä. Ensimmäiset yöunet muualla kuin bussin penkillä! Aamulaivalla jatkoille kohti Suomea. Koska koukkasin Tampereen kautta viemässä Katrin ja koirat ajattelin, että samalla voisin pyörähtää Raikussa katsomassa Saken viimeisintä morsianta, Jadea. Sakke oli mielissään, kun näki tuttuja ja jaksoi leikkiä vaikka olikin reissusta todella väsyksissä. Jade oli sillä hetkellä tiineyden puolivälissä ja maha näkyi selvästi. Jaden meno oli kovin rauhallista ja lopussa Jade hakeutuikin rauhalliseen paikkaan nukkumaan, Saken jatkaessa leikkimistä sukulaisensa Sohvin kanssa.

Retun ja Jännän pennut syntyivät 16.12. Tuloksena oli luomusti syntyneet 3 urosta ja 1 narttu. Onnea Jennille ensimmäisestä pembroke-pentueesta!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Kolmas kerta toden sanoo?

Torstaina työpäivän jälkeen kipaisin kotona pakkaamassa auton ja Sakke sai liittyä matkaseuraksi. Huristelimme illaksi Helsinkiin avon tädin luokse, sillä aamulla olisi tarkoitus lähteä laivalla kohti Tallinnaa! Katri koukkasi aamulla poimimaan minut kyytiin ja jatkoimme pitkin ruuhkaisen Helsingin keskustan kohti Viikkarin satamaa. Ehdimme liikenteen takia laivaan juuri ja juuri.

Päivä kuluikin kohti Latvian Liepajaa ajaessa. Keli oli mitä kamalin ja lunta pyrytti niin paljon, että tie tuntui välillä katoavan. Autot vilkuttelivat hätävilkkujaan ja osa oli pysähtynyt tiensivuun. Ohitustilanteet olivat tosi pelottavia ja aina välillä näkyikin kolaroituja autoja pitkin tietä.

Pyrytys alkoi Rigassa.


Pitkän ajomatkan jälkeen saavuimme tuuliseen merenrantakaupunkiin, Liepajaan. Tuuli oli niin mahtava etten ihan heti keksi toista vastaavaa tilannetta, jossa olisi tuullut yhtä navakasti. Hyvä ettei koirat lähteneet sen mukana lentoon. Auton ovea avatessa sai pelätä ettei ovi lähtenyt tuulen mukana. Hotellimme oli kiva urheilutyylinen hotelli lähellä rantaa. Tarkoitus oli viettää siellä nämä kaksi yötä. Huone oli muuten mukava, mutta tuulisuuden tunsi kyllä huoneessakin. Ikkunan väleistä kuului välillä vingahduksia sekä siellä oli hetkittäin todella kylmä.

Ronja ja Sakke hotellissa.

Katrin Ronja ja Saketti tulivat hyvin toimeen, jos otetaan huomioon, että Ronjan juoksut olivat alkamassa ja ymmärrettävästi se oli tarkka takapäästään. ;) Ronja oli ajoittanut juoksut kyllä mainiosta, kun ne alkoivat vasta näyttelyreissun jälkeen. Latviassahan ei saa juoksuista narttua viedä kehään.

Aamusella huristelimme kohti näyttelyhallia. Madotusleimoja antava lääkäri oli kiva setä ja ei ottanut maksua ollenkaan. Taitaa olla ensimmäinen kerta. Saimme samalla myös huomisen numerot. Tarkka lukumäärä on päässyt unohtumaan, mutta lauantaille oli pemuja ilmoitettu noin kymmenen ja sunnuntaille muutama vähemmän. Sakke kisasi valioluokassa paikallisen valiouroksen kanssa. Meille oli tullut tuomarivaihdos ja liettualainen nainen vaikutti totiselta, hän tutki koirat pöydällä tarkkaan. Jos koira ei käyttäytynyt pöydällä tuomari käski sen maahan ja saneli arvostelun samantien.

Koska kehäsihteeri puhui koko ajan latviaa(?) en juurikaan tajunnut, kuka mitäkin sai. Ilmeisesti toinen valiouros sai erinomaisen niinkuin Sakkekin. PU-kehässä Sakke kuitenkin ohjattiin heti tuon uroksen ohi ja trikkipötkö olikin PU1 SERT! Kolmas kerta toden sanoo... Sakellahan tämä oli Latvian visiittinä kolmas. Sakesta tuli siis vihdoinkin Latvian sekä myöskin Baltian muotovalio, hurraa!

Narttuja olikin sitten enemmän, Ronja oli valioluokassa ainoa ja sai SAn. PN kehässä saatiin tulokseksi PN3. Mielestäni kehän sijoittelu oli todella omituinen, juniori joka jäi neljänneksi on pemupiireissä esittäjineen hyvinkin tunnettu, eikä koira ole mistään huonommasta päästä. Toiseksi tullut narttu oli valitettavan ylipainoinen. Tätä kirjoittaessani kuitenkin tajuan, että paras narttuhan tosiaan oli liettualainen koira ja tuomarikin oli samasta maasta, olisiko vaikuttanut jotenkin asiaan. Tiedä sitten!


Sakke kisasi liettualaista koiraa vastaan rotunsa parhaan valinnassa. Trikkipötkö esitti jälleen "itse itsensä" esittäjän raahautuessa perässä. Tuomari ei päätöstään kauaan miettinyt vaan ohjasin Saken ROPksi. Ryhmiin jäätiin, koska hotelli oli lähellä ja huomenna oli tarkoitus tulla samaan halliin uudelleen. Ryhmissä ykkösryhmää tuomaroi huominen tuomarimme, joka oli venäläinen. Kokemuksesta venäläiset tuomarit eivät paljoa hymyile tai juttele kehässä, mutta tämä vanhempi nainen oli positiivinen yllätys ja lässytti venäjäksi koirille koko ajan ja oli silminnähden hyväntuulinen.

Latviassa ryhmissä sijoitetaan poikkeuksellisesti viisi. Tuomari otti kuusi jatkoon, joiden joukossa oli sekä Sakke että myös cardigan. Cardinarttu oli upea paikallinen nuori koira. En cardeista hirveästi ymmärrä, mutta kaikin tavoin siisti paketti - ihana ylälinja ja tasapainoinen liikkuja. Cardi sijoitettiin viidenneksi, joten ajattelin heti, että Sakke on se ainoa jatkoon otettu, jota ei sijoiteta. Harvoin sijoille pääsee kumpanenkin rotumuunnos. Neljänneksi tuli vanhaenglanninlammaskoira - ja kolmanneksi pembroke! Saken päivän saalis oli siis RYP-3! Katrin kanssa suuntasimme kaupoille näyttelyn jälkeen ja ostimme viiniä päivän kunniaksi. Tuuli oli päivän mittaan vain yltynyt ja auto heittelehti välillä tuulessa.

Sunnuntaina kehässä pyörivät vähän eri koirat kuin edellisenä päivänä, eilinen VSP oli poissa. Junioriuros oli kovin komea, mutta sai arvostelun heti häteensä puuttuvan hampaan takia. Valioluokka meni samoin kuin eilenkin, eli Sakke tuli ykköseksi ja paikallinen valio oli toinen. Sakke oli myös jälleen PU1. Eiliselle ylilihavalle nartulle oli ilmeisesti palkattu esittäjä, mutta ylilihavuutta esittäjä ei saanut piilotettua, toki koira ravasi nyt eilisen laukkaamisen sijaan, koska se esitettiin "hirttämällä". Ihmetys oli melkoinen, kun narttu oli silti PN1. Ronja oli jälleen PN3. Rotunsa parhaan valinnassa ei kauaa mennyt, ehdimme ravata ehkä puolikierrosta ja Sakke ohjattiin jälleen ROPksi. Meille englantia taitamaton tuomari ei sanonut mitään, mutta selitti jotain VSPn esittäjälle venäjäksi. Ryhmiin emme jääneet, sillä halusimme olla "ihmisten aikaan" Tallinnassa. Nukuimme yön hotellissa ja lähdimme päivällä laivalla kohti Suomea.

Tiedoksi kaikille baltiassa reissaaville, että Latvia siirtyy euroihin tammikuussa. Euroja otetaan jo kassoilla vastaan. Liettua seuraa perästä vuonna 2015. Kiitos Katrille ja Ronjalle matkaseurasta, pian me taas reissataan! ;)


Saken viimeisin tyttöystävä, Jade käväisi ultrassa eilen perjantaina ja todettiin tiineeksi! Varovahko eläinlääkäri oli nähnyt "ainakin kolme" sikiötä, mutta lopullinen määrä paljastunee myöhemmin. Sen jännittäminen menee sitten ensivuodelle. Nyt alkaa jännittämiset tämän vuoden osalta olla ohi, jos ei lasketa sitä, että meillä on vielä yksi näyttely tänä vuonna. Starttaamme Katrin kanssa kohti Pihkovaa 27.12. Venäjällä taso on sen verran erilainen, että saa nähdä!

Sakke & Jade

maanantai 2. joulukuuta 2013

What does the fox say?


Hups! Viime päivityksestä on taas päässyt kulumaan aivan liian pitkä tovi. Toisaalta tässä on ehtinyt tapahtua niin paljon, että aikaa kirjoitteluun ei ole juuri jäänyt. Pääsääntöisesti pojat ovat viettäneet aikaa kotosalla, lenkkeillen ja sohvaperunoiden. Itselläni on jostain syystä enemmän motivaatiota pitkiin lenkkeihin lumien tullessa maahan. Ilmat ovat olleet lämpimämpiä eikä iltaisin ole ihan niin pimeää. Pojatkit ovat hihnalenkillä reippaampia näin talvisin, en tiedä syytä. Sakke on taas aloittanut hihnassa liukumisen. Se harrastaa sitä aina, kun maa alkaa olla jäässä, eli se heittäytyy selälleen ja ikäänkuin liukuu perässä - ihme elukka.

Kuva (c) Kennel Haapatassun


Moni muistaa lokakuun viikon 42, silloin lähes koko Suomi sai maahansa tämän vuoden ensilumet.
Sakke oli innoissaan lumesta, mutta Retun reagointia me emme tänä vuonna nähneet, koska Retu ei ollut meidän kanssamme kotosalla. Se lomaili ihan muualla.

Retu matkasi keskellä viikkoa Haapajärvelle tapaamaan tyttöystäväänsä Jännää. Seuraavana aamuna puhelimeen tulikin viesti, jossa kerrottiin astutuksen onnistuneen. Se onnistui myös seuraavana päivänä - ja sitä seuraavana. Ensikertaiset hoitivat homman mallikkaasti keskenään. Ultra paljasti myöhemmin Jännän olevan tiine! Pennut syntynevät muutamia päiviä ennen Joulua ja kyseessä on siis Haapatassun kennelin ensimmäinen pembroke pentue. Jännä on viralliselta nimeltään Region's Crystal Dream.

Kuukauden odottamisen jälkeen Retun loput valiovahvistukset saapuivat postiin, johan niiden postissa katoamista osattiin jo epäillä. Muiden balttian titteleiden vahvistamisessa on mennyt max 1,5 viikkoa. Ilmeisesti Latvia lähettää noita diplomeja isompina satseina tiettyinä päivinä.


Saken kasvattajan kasvatti, Jade aloitti juoksunsa marraskuun alusta. Jade on viralliselta nimeltään siis Promisehill J-Lo Glow After Dark ja se matkasi tänne Kuopioon tapaamaan Sakkea. Ennen matkaa neito sai kuitenkin juosta pari kertaa progetesteissä, sillä arvolla ei tuntunut olevan kiirettä nousta. Yhtäkkiä arvo kuitenkin ponnahti suuresti ja suunniteltua astutuspäivää aikaistettiin. Jade vietti meillä viikonlopun ja Retulainen oli sillä aikaa kasvattajallaan hoidossa. Ensimmäinen onnistunut astuminen tapahtuikin heti samana päivänä, kun Jade saapui meille. Nyt sitten piinallinen odotus, laskettuaikahan on suurinpiirtein Retun synttäripäivänä! Jos vierailu tuotti tulosta, pennut syntyvät tammikuussa Tampereelle, Promisehill kenneliin. Sakke lienee nyt toistaiseksi osa-aikaeläkkeellä näistä hommista. Ensivuonna se juoksee vain kehissä sekä aloitamme agilityn taas uudelleen.

Nyt jännitämme alkavaa Liepajan näyttelyreissua, näyttelypaikka sijaitsee siis Latviassa. Latvian matkana tämä on meillä kolmas, mutta kolmas kertahan toden sanoo? Mukaani lähtee Saketti. Loppuvuodesta matkaamme tuohon naapuriin, eli Venäjälle. Tässä on ollut kaikenlaista härdelliä, koskien viisumeja ja passeja, passihan tarvitaan viisumihakemukseen ja minun piti anoa kaksoispassia Latvianreissulle. Onneksi kaikki saatiin järjestymään.

Sakke ja Jade



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Telkkistentiellä


Pari vuotta sitten lakkasin käymästä match showssa, koska usein ne osuivat viikonlopuille ja silloin minulla on usein muutakin tekemistä. Usein tuntuu, että virallisesta näyttelystä pääsee kotiin paljon nopeammin, kun taas "mätsäreissä" joutuu odottamaan ja kotiin pääsee vasta iltapäivästä. Näiden leikkimielisten näyttelyiden tarkoitus on harjoittelu, mutta harjoittelua itseään on aika vähän. Ajattelen, että enemmän saa, kun menee näyttelykurssille.

Tänään tein kuitenkin poikkeuksen ja matkasimme aamulla Telkkistentielle. Muutama tuttu oli ilmoittanut tulevansa paikalle, joten pääasiassa menin tapaamaan heitä. En tiedä, enkö vain muista vai onko mätsäreissäkin kehän laidan ilmapiiri muuttunut negatiivisemmaksi. Esittäjät ärisivät ja huutelivat toisilleen, kun joku päästi koiransa liian lähelle. Silti kehässä nämä huutelijat päästivät koiriaan toisten iholle. Meno muistutti välillä ihan virallisten kehien maailmaa. Teki mieli välillä sanoa, että "hei oikeesti, tää on match show...".

Jotkut sukeltelee vielä marraskuussakin.

Corgeja kehissä pyöri kolme, kaksi pentua ja Sakke aikuisissa. Minulla oli mukanani siis vain Sakke, koska molemmat pojat olisi pitänyt ilmoittaa isoihin aikuisiin ja halusin viettää päiväni mahdollisimman kiireettömästi. Sakella on tänä vuonna vielä muutama "koitos" edessä, joten katsoin, että se tarvitsi treeniä enemmän. Sakella parina oli ruskea pieni pystykorva, ilmeisesti kleinspitz. Trikkipötkö perseili koko kehän, haukkui ja laukkasi. Tuomari kuitenkin tykästyi Saken temperamenttiin ja se sai punaisen nauhan. Nauhakehässä tuomari oli nopea päätöksissään ja meidät ohjattiin ykköseksi ja pääsimme näin ollen jatkamaan kilpailua. Onnekseni iso kehä oli heti perään, joten odottamista ei ollut. BIS-kehässä Sakke oli onneksi jo rauhoittunut ja ravaaminenkin sujui eikä se steppaillut edestakaisin seisomisen aikana. Neljä kymmenestä sijoitettiin ja Sakke olikin loppujen lopuksi Best In Show 3. Pennuista toinen, Seita, sai punaisen ja toinen oli sinisten neljäs. Jälkimmäinen oli Saken oma tytär, Mursu.

PUN1 BIS3

Katsotaan, milloin eksytään vastaaviin kisoihin uudelleen vai taukoillaanko jälleen pari vuotta. ;) Töitä taas pukkaa loppuvuodeksi ja muutakin ohjelmaa on luvassa, joten mitään ylimääräistä tuskin tänä vuonna ehditään. Sitten pitäisi vielä juosta muutaman kerran ulkomaillakin. Ajattelin ilmoittaa Retun Kajaaniin, mutta saa nähdä jätetäänkö tällä kertaa väliin. Retu kyllä ehtii kerätä puuttuvat sertit kesälläkin.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Syksyn tapahtumia


Aloitetaan ensimmäiseksi peruuntuneella Tsekin reissulla. Keväällä suunnittelin lähteväni Saken kanssa Tsekkeihin koiranäyttelyyn, mutta puolitoista kuukautta ennen reissua ilmoitettiin, että yhteismatka tulee peruuntumaan. Lähtijöitä oli tänä vuonna liian vähän, joten katsotaan ensivuonna uudelleen. Olin jo niin valmistautunut "Prahan lomalle", että lievästi sanottuna ketutti koko peruutus. Mutta elämä on! Onneksi täksi vuodeksi on suunniteltu myös muita reissuja, joten pahimmasta matkakuumeesta päästään hetkeksi eroon.

Sakke kävi noin kuukausi takaperin Jyväskylässä luonnetestissä. Osittain tulos yllätti ja osittain taas ei. Kelkka oli siitä aivan jotain kamalan hirveää ja loppujen lopuksi kelkka riisuttiin täysin, eikä Sakkea olisi siltikään huvittanut mennä sitä nuuhkimaan. Ja lisäksi se muisti kelkan varsin hyvin, kun siitä kuljettiin ohi. Sama oli haalarin, tai tässä tapauksessa sateenvarjon kanssa. Tynnyrille se tuli samantien ja haistoi sitä. Vaikka pimeä huone sujui loistavasti niin toimintakyvystä ja kovuudesta pätkähti -2 molemmista. Syynä se, että Sakke muistaa epämiellyttävät asiat jälkeenpäin. Puolustushalu oli -1, mikä oli ihan odotettavissa. Hyökkäystilanteessa Sakke vetäytyi taakseni ja seinässä se ei katsonutkaan hyökkääjää. Hyökkääjä oli kuitenkin kiva kaveri, joten luoksepäästävyydestä saatiin täydet +3. En yllättynyt. Terävyydestä +1, taisteluhalusta +2, hermorakenne oli +1, temperamentti +2, ja laukauksista ++. Yhteispisteet siis 84 eli kaikin puolin hyväksytty, eikä testiä saa enää uusia.


Sakke on aina todennut, että ihminen hoitakoon homman ja testissäkin sen huomasi. Olen myös miettinyt sitä, kun Sakke on pehmeämpi ja muistaa asiat niin onko se siksi ollut helpompi kouluttaa ja on paljon luotettavampi verrattuna Retuun. Retu on yleensä tilanteissa "turhan kova" eikä se muista asioita kovinkaan pitkään. Se on myös ollut vaikea koulutettava, kun tuntuu, että asioita saa päntätä sen päähän viikosta toiseen. Sakke oppii uuden jutun muutamalla toistolla. Saken pehmeys ei tule arjessa esiin eikä se pelkää asioita muutenkaan, joten toisaalta oli yllätys, että se todettiin testissä noinkin pehmeäksi. Pääasia kuitenkin, että Saken kanssa on helppo elää eikä tarvitse suunnitella, missä sen kanssa liikkuu/pelkääkö se yms. Mehän lenkkeillään Saken kanssa normaalisti uutenavuotena rakettejen aikaan.



Ollaan tänä syksynä tutustuttu myös koirahierontaan. Retusta ei pahempia jumeja löytynyt, mutta koska Retulla on painopiste voimakkaasti takaosassa niin hieroja sanoi, että sen etuosaa kannattaa tarkkailla ettei se jumitu. Retun takaosahan on ihan omaa luokkaansa, se on nimittäin niin voimakas, että se tekee ihan käsittämättömiä hyppyjä, jotka minusta on corgille yleensä mahdottomuus. Sakella oli semmoista "normaalia jumitusta", mitä kaikilta koirilta löytyy. Kuulemma pitkäselkäiset koirat jumivat helposti selästä, mutta Saken selkä ei oikeastaan ollut pahasti jumissa mistään kohdasta. Toisessa reidessä sillä oli pahempi jumi, mikä ollaan nyt saatu pois muutamalla hieronta kerralla. Ensimmäisellä kerralla se ei juurikaan pitänyt siitä, että sen reiteen kosketaan. Nyt se makaa reporankana hierojan käsittelyssä. Hieroja huomasi, että me ei paljoa hihnalenkkellä vaan koiria juoksutetaan paljon vapaana. Molempien reidet olivat nimittäin siitä lihaksikkaammasta päästä. Täytyy muistaa "ravauttaa" niitä enemmän ennen riehumista. Silloin jumeja ei synny niin helposti.

Retun tittelitkin saatiin vihdoin maksettua. Kaksi niistä on jo vahvistettu ja loppuja diplomeja odotetaan postiin saapuvaksi. Neljää titteliä ei noin vain jaksanut vahvistella kesällä, koska se on yllättävän kallista hommaa. Retulainen on tällä hetkellä näyttelytauolla ensivuoteen asti.

Kaikennäköistä corgipuuhaa on tiedossa loppuvuodeksi ja alkuvuodeksti, mutta niistä lisää myöhemmin. Osaan jännittää sen verran jo nyt, että en halua kaikkea vielä ajatella. Pitäisi alkaa suunnitella myös vuoden 2015 corgien erikoisnäyttelyä, joka pidetään siis täällä Kuopiossa. Arvatkaa vaan, kuka lupautui puheenjohtajaksi...

Aijoo! Ja saatiinhan me luntakin!


maanantai 9. syyskuuta 2013

Tuloksia Suomesta ja ulkomailta


Tämä päivitys pyhitetään näyttelytuloksille. Retu ilmoitettiin viimeistä kertaa junnuluokkaan Viroon heinäkuulle. Muutaman päivän päästä se olisi jo nuorten luokassa, joten tästä oli kiinni tulisiko Retusta BATL JMVA vai jäisikö neljä junnutitteliä puuttumaan yhden juniorisertin vuoksi.

Sakke vietiin hoitoon Teron vanhemmille Lievestuoreelle. Siellä se on viihtynyt hyvin ja saa juosta vapaana pihalla pitkin päivää. Teron ja Retun kanssa starttasimme Helsingin satamaan ja laiva saapui Tallinnaan perjantai-lauantai välisenä yönä. Siitä ajelimme suoraan Tarttoon hotelliin. Kuvittelin, että varaamani hotellihuone oli vaatimaton, koska hintaa ei juuri ollut. Ulkoapäin se varsin vaatimattomalta näyttikin, mutta huoneemme oli suuri ja sieltä löytyi myös 12 hengen sauna?!

Aamulla ajelimme Valgaan, jossa oli kaikkien rotujen näyttely. Kehään pemuja oli ilmoitettu muistaakseni viisi, kaksi urosta ja kolme narttua. Kolme näistä oli suomalaisia: Retu, Iita ja Emma. Retu oli arvosteluvuorossa ensimäisenä ja se oli luokkansa ainut. Tuomarin toimi Irlantilainen Des Manton ja Retu taas käytti suurimman osan ajastaan haisteluun ja "riiviöintiin". Pian kehäsihteeri nosti vaaleanpunaisen SA-lappusen ylös ja sain huokasta helpotuksesta. Viimeinen J-SERT oli siinä, kyllähän sitä yritettiinkin! Junioriluokan narttu ei saanut SAta, joten Retu oli myös ROP-juniori. Iitalla ja Emmallakaan ei mennyt huonosti, nimittäin Iita sai sertifikaatin ja Emmasta tehtiin Viron veteraanivalio.

Toinen uros oli valioluokkaan ilmoitettu venäläinen. Uros esiintyi kuin vanha tekijä, mutta yllätyksekseni tätä urosta ei PU-luokassa viitottu ensimmäiseksi vaan tuomari tulikin kättelemää meitä?! Tuomari sanoi, että piti Retun päästä enemmän, joten tämä lienee syynä valintaan. Lopuksi Retu ja Emma kilpailivat toisiaan vastaan ja Retu oli ROP ja Emma VSP sekä ROP-vet. Suomalaiset siis putsasivat pöydän tällä kertaa. Lopuksi vielä Retu yllätti sijoituttuaan ryhmissä sijalle 3.

Sunnuntaina ei suuria tuloksia saatu, Retu sai kyllä SAn, mutta oli tälle tuomarille liian pitkä. Venäläinen uros oli sunnuntaina rotunsa paras ja Emma oli hienosti VSP.


ROP ROP-jun J-SERT RYP-3 --> EE & LT & LV & BALT JMVA

Muutamia viikkoja sitten pyörähdimme Porvoon ryhmänäyttelyssä. Tiesin, että samaan aikaan oli Joensuussa kansainvälinen näyttely ja taktikoin. Ajattelin, että saisin molemmat pojat sijoittumaan hyvin, jos en lähtisi Joensuuhun. Yllättäen Joensuussa ei kuitenkaan montaa urosta ollutkaan ja Porvoossa olikin paljon enemmän "isoja nimiä".

Jonna autteli esittämisessä, kiitos siitä. Retu nimittäin voitti nuorten luokan ja sai SAn, yllättäen Sakke teki myös saman ja molemmat pojat piti esittää PU-luokassa. Saksalainen tuomari otti heti neljä uroksista jatkoon, ensin Jonnan esittämän Retun, kaksi valiota - Saken ja Wilhon sekä veteraaniuroksen, Stigun. Tuomari kierrätti kaikki neljä urosta kerran kehän ympäri, Sakke alkoi taas yliesiintyä ja pinkoi hihnan mitalla edessäni. Tuomari ohjasi Saken ensimmäiseksi, Retu oli PU4 ja sai ensimmäisen Suomen SERTin.

ROP-kehään Sakke sai vastaansa avoimen luokan nartun, Retun siskopuolen! Lopuksi Sakke oli ROP ja pääsi ryhmissä kahdeksan parhaan joukkoon. Kun otimme palkintokuvia ja pakkailimme tavaroita, eräs näyttelyssä arvostellut suomalainen tuomari tuli kysymään kuka Sakke on. Tunnistin naisen oitis, koska kyseinen tuomari oli yksi niistä, joka arvosteli meidän ensimmäisissä näyttelyissä. Sakke oli tuolloin ROP-pentu. Täytyy ihan mielenkiinnosta käyttää Sakettia tuolla tuomarilla ensivuonna, jos hän vain pemuja sattuu arvostelemaan.

Promisehill No Greater Kiss "Sakke" & Annline's Nice Shining Star "Tuikku"

Muutaman viikon päästä Sakke osallistuu luonnetestiin, vähän jo jännittää, miten blondi mahtaa pärjätä. Odotuksia ei juuri ole. Tiedän vain, että Sakke varmasti moikkaa ihmisiä ja on ainakin kotona keppihullu. Sakke myös sietää ilmakiväärin eikä reagoi sen ääniin. Se palautuu myös varsin nopeasti säikähdyksestä. Sakke tuskin haukkuu testin aikana, koska ei juuri hauku muutenkaan - jännittävää nähdä!

Sakkeus kävi myös päivittämässä rokotuksensa sekä terveystarkastukensa. Silmät ja polvet olivat edelleen puhtaat. Myös sydänkuuntelu tehtiin, koska se ei tuonut lisäsummaa kuin vaivaiset 18 euroa. Sydän oli myös puhdas. Polvitarkastushan on nyt Sakella sitten virallinen, kun se täytti elokuussa kolme vuotta. Silmät uusin aina kahden vuoden välein, vaikka koiraa ei tultaisi tänä ainaka jalostukseen käyttämään. Suunnittelin, että Sakke ei ensivuonna treffailisi ketään.

Suomen näyttelyt taitavat olla tältä vuodelta tässä, mutta muutama erittäin jännittävä reissu siintää edessä - hyvin lähellä.

Kuva (c) Sinikka Mattsson